Kultainen vankila
Näköjään heti, kun saa rutiinista kiinni on se helppo hävittää. Toukokuun viestit jäi kirjoittamisen sijasta pääkoppaan. Olkoon tämä viesti siis kuukausi myöhässä aplodeeraus itselleni kaksivuotisen yrittäjätaipaleen kunniaksi, jossa koitan koota ajatuksiani nykyhetkestä.
Äskettäin minulta on pariinkin kertaa kysytty, että vieläkö palkkatyöt kiinnostaa tai ovat mahdollisia? Kysymyksiin vastatessani olen käynyt seuraavaa ajatuskulkua.
Mitä arvoja työ täyttää?
Arvojani (kasvu, vapaus ja luotettavuus) on ollut helppo peilata myös työhön. Seuraava on spekulointia, mutta palkallisena todennäköisesti luotettavuus täyttyisi vahvasti, kasvu siinä raamissa mitä työnantaja voisi mahdollistaa, mutta vapaus rajoittuisi väistämättä jo työsopimusjuridiikan vuoksi.
Nykyisessä yrittäjästatuksessa taas olen ollut erittäin vapaa päättämään ajankäytöstä, aikatauluista ja asiakkaista. Kasvua tapahtuu tekemisen seurauksena sekä jollei se taitu työhön, se kääntyy väistämättä mielenmaisemaan ja henkiseen kasvuun. Luotettavuus täyttyy pitkälti siitä, että teen mitä olen myynyt ja toisaalta kykenen olemaan läsnä läheisilleni myös työn ulkopuolella. Viimeisin ei ole aiemmin työntekijänä ja tekemisen tahdillani ollut mitenkään itsestäänselvää.
On siis hyvin vaikea nähdä itseään aivan heti palkollisena. Yrittäjyys on saattanut onnistua antamaan niin paljon vapautta ja samalla pilaamaan työsuhteiden houkuttelevuutta, etten tiedä miten kauas työn merkityksestä täytyisi kulkea, että voisin löytää itseni vain käymään töissä. Vaikka edeltävääkin tässä yrittäjyydessä on myös pyrkinyt harjoittelemaan. Vaihteeksi tekemään vain töitä eikä rakentamaan siitä identiteetin ainoaa palasta.
Ehkä näiden kirjeiden teksteistäkin on välillä voinut huomata kuinka epätietoisuus suhteesta työhön, työn tekemiseen ja sen rooliin elämässä on ollut jatkuvan tarkastelun alla. Ammatilliset touhut eivät ole enää samalla tavalla intohimolajia, mutta eivät myöskään leimaavaa. Suhde markkinointiin ja suhde kanavahinkkaamiseen tai bisnekseen hinnalla millä hyvänsä on muuttunut.
Näiden sijaan olen löytänyt kirjoittamisen antavan niitä onnistumisen kokemuksia, jossa omat odotukset ja tekemisen laatu haastaa hyvinkin paljon. Sen seurauksena ammatillinen identiteetti on liikkeessä ja kuvittelen kirjoittamalla liikuttavani sitä uuteen suuntaan. Ehkä jättämään jotain siitä taakseni.
Samalla pelkään tottuneeni liian hyvään, sillä tiedän ettei kirjoittamisella kevyesti tienata elinkeinoa, vaan lähinnä leivät hampurilaispihvin ympärille. Enkä usko haluavani kirjallisen taiteilijan asemaan, jatkuviin apurahakierroksiin ja taistelemaan yksinäisyydessä oman kirjallisen kunnianhimon kanssa.
Mitä sitten?
Yrittäjyyden saralla on myös kysymys kärsimättömyydestä. Mieleeni piirtyy asiat joita haluaisin tehdä. Koen turhautumista siitä etten ole saanut toteutettua kaikkea mitä päähäni on piirtynyt. Valkotauluun on mustalla tussilla syntynyt kaikenlaista rihmastoa ajatuskartoista nelikenttiin, jossa yrittäjämieli pyrkii löytämään ratkaisuja asioihin joille näkee olevan tarvetta.
Ja rehellisyydessä, taitaa olla niin että mieleni on alkanut kaipaamaan nykyistä enemmän stimulointia ja itsensä haastamista. Nykyinen ei ole mitenkään huonoa, mutta yksin tekemisessä on kuitenkin rajoitteita, jotka tuntuvat välillä kahlitsevan erityisesti kasvamisen kokemusta. Samalla tiedän metsästäväni korkealentoisuutta ja jahtaavani innostusta. Ei ole mitenkään tavatonta ajaa täysii kolmella kaistalla, tietäen kuitenkin että viisainta olisi valita yksi ja korkeintaan kaksi. Tähän usean kaistan matkaamiseen sisältyy pelkoa arjen ja elämän monotoonisuudesta, jossa löytää itsensä kultaisesta vankilasta. Voisi tehdä mitä vaan, mutta ei tee koska on rajoittanut itse mahdollisuuksiaan.
Toisaalta elämälle asetetut odotukset ja toivotut mahdollisuudet ovat mielessäni lineaarisia. Tai ainakin jossain määrin kronologisia. Ihan konkreettisesti päässäni asiat piirtyvät usein janalle, jonka alaviiva perustuu aikajaksoihin. Olen hyvä hahmottamaan keskipitkää aikaväliä ja näkemään asioita puolen vuoden päähän. Mielestäni kuitenkaan liian pahasti ymmärtämättä mitä toimia pitää tehdä tänään, että haluttu tila saavutetaan. Haihattelun sijaan realismi on läsnä.
Tälläkin hetkellä pää pyörittää aktiivisesti jo syksyn tapahtumia, jotka voisivat pohjustaa 2024 vuoden alkua. Uskon sen olevan klassinen kirous, joka on myös lahja. Kuitenkin itse itseäni muistuttaen, tälle vuodelle latasin tavoitteiksi vain kaksi asiaa: turvalliset rutiinit ja arkinen aamupuuro. Mikäänhän ei toki estä edeltävien sisällä suuntaamasta ensi vuodeksi suurempia tavoitteita.
Ehkäpä tässä nyt puretaan vasta rakentumassa olleen kultaisen vankilan perustuksia ja kalibroidaan kohti uutta. Matka on jatkuvaa.
