Kelluvan ajopuun leikkiminen tuntuu vaikealta. Kun lähti laiturilta jo kellumaan ja vastarantaan on vielä matkaa, sitä alkaa pohtimaan yleisesti liikkeelle lähtemisen järkevyyttä. Samalla pää kyselee takapenkiltä milloin ollaan perillä?
Kellumalla silti edistää asioita. Tietämättä mihin mennä, usein menemme jotain kohti, sillä asiat joita valitsemme elämäämme ovat sattuman kauppaa.
Tietoisesti tai tiedostamatta.
Tämä Tim Urbanin kuva on vaivannut mieltäni.
Eikä pelkästään siitä tunteesta, kuin olisin nähnyt tämän internetissä liian monta kertaa.
Kun katson kuvaa nyt, tajuan sen memeettisen menestyksen.
Kuvan keskipisteessä oleva elämä juuri tässä ja nyt on vaivaava. Menneisyys näyttää loogiselta ja selitettävältä, koska ihmisluonto pyrkii perustelemaan asiat itselleen järkevillä faktoilla. Samalla tulevaisuuden polut ovat pimennossa, vaikka tiedämme niidenkin sieltä löytyvän.
Huomisen puolella siintäviä mahdollisuuksia pohtimalla aivot sortuvat laiskaan taktikointiin. Vaihtoehtoisten polkujen puntaroimiseen, ehkäpä yliharkitsemiseen "oikean polun" valitsemisessa.
Tästä syntyy helposti ahdistusta.
Tulevaisuuteen liittyvä ahdistus syntyy pohdinnasta, mihin nykyhetken teot elämänpolulla vaikuttavat. Odotukset seuraavalta askeleelta ovat toiveita, onnistumisesta tai sisäisen menestyksen saavuttamisesta. Koska emme tietoisesti pyri epäonnistumaan, pyrimme välttämään tulevaisuutta jahkaamalla.
Samalla taaksepäin katsellessa tiedämme miten sattumankauppaa ja arpalippua elämämme merkittävät asiat ovat olleet. Satuit olemaan juuri siinä, satuit sanomaan ääneen mitä mietit, satuit tekemään intuitiolla ratkaisun ja yhtäkkiä löydät itsesi uudelta reitiltä. Jossa taas suunnataan omaa kompassia kohti mitä havittelee tai kuvittelee havittelevansa.
Tekevälle toki sattuu
Uskon tekemisen olevan mahdollisuuksien avaaja. Ei välttämättä hyvä keino hakea kontrollia, mutta konkreettinen askellus vie uusia tienhaaroja kohti.
En kuitenkaan oikeistopolitiikan tuottamalla ideologialla kannata yksilön vastuuta kaikesta, mutta uskon mantraan jossa omalla toiminnalla on vaikutusmahdollisuuksia omaan tulevaisuuteen.
Joka ei muuta sitä, etteikö sankaritarinoissa ole aina paikkansa vain sillä, että tekemisellään osti vahingossa voittavan arpalipun.
Yksilön vastuu kiinnittyy myös ajatukseen itsevastuusta. Katleena Kortesuo postauksessaan kiteyttää asiaa näin:
Itsevastuun periaatteen mukaan kannan aina itse vastuun, olipa tilanne mikä tahansa tavallinen työ- tai harrastuselämän kohtaaminen.
Törmäsin postaukseen vasta pari vuotta taaksepäin. Ajankohdassa, jossa ristiriitaisesti mietin siinä olevan jotain perää, mutta samalla sen olevan vähän paskaa. Valittava uhri sisälläni huuteli, kuinka vaikeaa ja ei silleen kiinnostais.
Tuosta tähän päivään, olen huomannut itsevastuun pyörineen mielessä tiuhemmin. Olen tunnistanut itsestäni sen valittavan itkupillin, jossa haluaisin uhriutua ilman tarvetta ottaa vastuuta omasta lähestymisestä.
Niin hyviä kuin huonoja asioita tapahtuu. Voimme ainoastaan muuttaa kuinka itse reagoimme ja kohtaamme ne. Emme tapahtuneita asioita.
Tätä terapeuttista viisautta mukaillen: masentunut elää menneisyydessä ja ahdistunut pelkää tulevaa.
Tarttumalla menneisyyteen, ohittaa (itse)vastuunsa eteenpäin siirtymisestä. Menneisyyden muistot ovat takanapäin ja kiinnittäytymällä niihin liikaa, ovat ne riskitekijöitä masennukseen.
Taas pelkästään pelkäämällä tulevaisuutta, eli keskittymällä kohtaamisen sijaan jahkaamiseen, on se troijan hevonen täynnä ahdistusta.
Molempia edeltävistä voi väistää pyrkimyksellä luottaa tähän hetkeen ja seuraavaan eteenpäin vievään askeleeseen. Maustettuna vastuulla omasta itsestä ja suhtautumisestaan siihen mitä edessä odottaa.
Itseäni koitan muistuttaa Jamie Foxxin viisaudesta, jossa pelko kohdataan kysymyksellä: mitä pelon takaa löytyy?
Johon vastaus on: ei mitään.
