Kun maailma ympärillämme palaa, on tärkeää luopua konventioista. Eli yleisistä käsitteistä ja vallitsevasta tilasta.

Tähän ehkä hieman ristiiriitaisesti, filosofiassa konventionalismia pidetään katsomuksena, joka korostaa teorioiden ja totuuksien sopimusluonnetta. Eli pyrkimystä sovinnaisiin olosuhteisiin, jossa yksilöiden ja yhteisöjen sopimukset ovat noudatettavia totuuksia. Samassa yhteydessä todellisuuden asiaintiloille tai tapahtumille ei anneta yhtä suurta painoarvoa kuin näille jo solmituille sopimuksille.

Esimerkkinä ympärillämme palavasta maailmasta näyttäytyy Pariisin äskettäiset mielenosoitukset, joissa roskien polttamisen ohessa on hyvä pitää kiinni rutiineista lasillisella viiniä.

Toisaalta tämä toimii hyvin kuvastamaan suhdetta mikä ihmisellä ympäröivään maailmaan voi olla. Toiselle on tärkeää olla aktiivinen toimija olosuhteiden muuttuessa. Toisille taas passiivisuus tai jopa välinpitämättömyys tuntuu luontevalta roolilta.

Ajatuskulkuni juoksee pitkältä, mutta toivottavasti löytää maalinsa.

Koitan tällä selittää sitä hokemaa, jossa yliarvioimme muutoksen vaikutuksia pitkällä aikajänteellä ja lyhyellä aliarvioimme niitä.

Vaikka en menneisyydestä tulevaisuutta ennustava tulevaisuudentutkija olekaan, on tarkastella kaikkea jo pelkästään 12 kuukauden aikana tapahtunutta. Puhumattakaan koronan alusta tähän päivään. Mitä kaikkea odottamatonta on ennättänyt tapahtumaan tämän ajan sisällä? Paluu normaaliin, anyone?

Kuinka lahjakkaasti olemme kyenneet luopumaan vallitsevasta tilasta ja tulevaisuuden odotuksilta? Sota, energiakriisi, nollakorkoajan päättyminen, kysyntäshokit, ilmastonmuutos ja loppumaton talvi.

Palaan konventioihin. Olemme tottuneet itsellemme selitettyyn tarinaan, jonka kanssa matkamme on kestänyt kuukausia, vuosia tai vuosikymmeniä. On vaarana tarttua kiinni siihen kuin viimeistä päivää. Vallitsevan käsityskykymme sisällä oleva maailma on turvallinen, sillä sen ymmärrämme. Mitä emme ymmärrä, synnyttää pelkoa. Pelko sisältyy muutokseen lähestulkoon väistämättä.

Aika kun ei etene suoralla janalla eteenpäin. Ei ole olemassa tasaista jatkuvan kasvun käyrää. Ei ole olemassa loputonta kurjistavaa laskun käyrää. On olemassa syklejä joissa me ja maailma muuttuu. Ja nyt tuntuu, kuin olisimme jonkin suuremman syklin lopussa ja toisen alussa.

Tämä osuu mielestäni yksilöön, organisaatioihin ja yhteiskuntaan. Kaikkien näiden yhdestä ihmisestä suurempiin joukkoihin olevien kokonaisuuksien sisällä piilee riskit. Jos päädymme olettamaan historian ennustavan tulevaisuuttamme, tartumme kiinni menneisyyteen.

Itsensä, yritysten tai yhteiskunnan johtamisen kannalta kovaa valuuttaa tässä hetkessä on kyky päästää menneestä irti. Pyrkiä kohtaamaan tulevaisuus avoimin aistein.

Toimintaa ei välttämättä tarvitse juuri tässä hetkessä muuttaa. Mutta sitä on hyvä tarkastaa. Mahdollisesti jopa uudelleenohjata omaa asennetta sekä tarinaa, jonka ympärilleen on rakentanut ja rakentaa.

Varmistaa sen kuvaavan nykyhetken toimintaa paremmin. Muuttaa mittakaavaa pienestä suurempaan. Kantaa mukavuusaluetta edustava koiranpetinsä johonkin uuteen paikkaan. Ehkä sellaiseen, missä aamun auringonsäteet pääsevät lämmittämään kasvoja pimeän huoneen sijaan?

Nämä sälekaihtimien välistä pilkistävät valonsäteet edustakoon tulevaisuutta. Pitämällä ainoastaan kiinni menneen mustasta verhosta, hukkaamme tulevaisuuden. Kysymyksenä onkin: syleilläänkö muutosta, vai tartutaanko kiinni siihen mitä oli?