Olen viime aikoina huomannut kiinnostamattomuuden tunteita. Hetkiä joissa en saa tartuttua, vaikka tahtoisin. Etsiessäni tartuttavia nurkkia, olen päätynyt päivittelemään päivän osakekurssien muutoksia, vaikka en harkitse päivätreidaamista taikka salkun mittakaava vaatisi liiempää vahtaamista.

On ollut vaikeaa löytää tiettyä innostusta omaan tekemiseen. Tiedän mitä tunnetta kaipaan, mutta kun ei lähde niin ei lähde. Läheisen kuoleman myötä tämä lienee luonnollinen reaktio tilanteeseen.

Tunnistan olosuhteen syntyneen myös tiettyjen pakkojen katoamisesta. Motivaattorit ovat olleet tärkeä osa tekemisen polttoainetta, mutta nyt ne on revitty väkisin muutoksen alle.

Kun lähdin yrittämään, tunnistin motivaattoreissani erityisesti nämä kolme seikkaa:

  1. Eläminen : ihan vain tulot elämistä varten, jotta kahden kuukaudenkin päästä olisi leipää pöydässä

  2. Haaveet : sijoittaminen omaa (eläke)turvaa ajatellen, mutta toisaalta todella painavana haaveena pyörinyt mökkiprojekti (jossa reaalivakuusvaateina ollut lähemmäs kuusinumeroinen summa euroja)

  3. Itsensä toteuttaminen : tehdä omaehtoisesti asioita, joita haluaa ja jotka kiinnostaa - ilman soutaamista ja huopaamista mistään muualta tai keneltäkään muulta

Jälkiviisastellen tällä alle vuoden mittaisella matkalla, olen onnistunut kapitalisoimaan osaamistani. Yrittäjätekemiseni arvoa mittaroidaan oikean arvontuoton kautta. Seurauksena ansaitsen enemmän. Enemmän rahaa, aikaa ja vapautta. Tämä mahdollistuu, kun en ole palkkalistoilla siinä rakenteessa, jossa työnantajayrityksen rakenne elää. Yksinyrittäjän menot ja kulut ovat monella tavalla joustavampia, toisaalta skaalaamisen mahdollisuudet ja kasvupotentiaalit taasen eivät.

Oma arvontuottoni on (mielestäni) todistettu jokaisessa asiakkuudessa ja yhteistyössä. Joten toivon, että tämä ei ole pelkästään kuplassani tapahtuvaa oman selän taputtelua. Tähän asti olen tehnyt huippuhommia, enkä valita yhdestäkään tekemästäni stintistä.

Samalla nykyhetkessä tuntuu kuin jotain puuttuisi. Tuntuu väärältä kokea epätyytyväisyyttä tilanteeseen, sillä riippumatta siitä miten kaikki on, kaikki on hyvin. Mutta sehän se tässä juuri onkin, tunne on todellinen, eikä sitä saa järjelläkään rationalisoitua.

Yhtälailla tämä vaiheilu voi osaltaan liittyä työyhteisön puutteeseen, jossa oman tekemisen ja yrityksen etenemiseen ei tuo ärsykkeitä kukaan muu kuin minä. Yksinäisyyden ollessa ihanaa, saattaa terän toinen puoli veistää asioiden aikaansaamisesta.

Tunnustan kaipaavani tekemiseeni lisää haastetta ja enemmän tunnetta, jossa käytetyt työtunnit palvelevat tarpeitani. Mielellään markkinaehtoisesti, kun olisi tarpeen kuitenkin tienata juustot jääkaappiin ensi vuodellekin. Samalla tietenkin toivoisi näiden asioiden monistuvan ja petaavan kiinnostavampaa tulevaisuutta.

Hesarin haastattelussa ajatteluani oli toimittajan kautta kiteytetty seuraavasti:

Aion katsoa tätä kuviota ainakin kolmisen vuotta. Minun on ansaittava sama tai enemmän tekemällä vähemmän työtä. Tavoitteena on päästä tilanteeseen, jossa voin valita, pyrinkö tuplaamaan tulot entiseen vai vaihdanko ne vapautuneeseen aikaan. Osan tuloista on oltava passiivista niin, että tehtyjen työtuntien määrä pienenee.

Jo viime syksyllä tuossa lainauksessa on ollut tätä samaa ideologiaa, ainoastaan vain ilman kysymyksiä: mitä ja miten?

Kaikki tämä on vahventanut huomiota siihen, että yrittäjyys on ehdottomasti oikea suunta. Kysymys on ajan hajauttamisesta asioihin, joiden tekemisestä tykkää ja joiden parissa viihtyy. Myös siitä miten osaamistani voisi valjastaa omaksi ja muiden tuotoksi.

Työ on ollut omassa identiteetissäni vahvin panssari. Suojamuuri, jonka alle on ollut helppo piiloutua ja pariin ajautua. Urani rappuset ovat olleet helppoja kiivettäväksi jo puhtaasti uteliaisuudesta ja tekemisen synnyttämistä mahdollisuuksista. Tekevää onni tuntuu suosivan useammin.

Nyt parisen vuotta pyristellessäni pois pelkästään työminästä, sitä aikuisilla aivoilla miettii kysymystä: mitä työ minulle merkkaa?

Palataan pitkälti juurille. Yrittämisessä omistajastrategian äärelle, eli kysymykseen mitä omistaja tahtoo? Yritys kun on vain työkalu matkalla maaleja kohti. Ja niin kauan kun omistaja(t) eivät tiedä mitä he itse haluavat, on yrityksen taival mähmäisempää kuin se voisi olla.

Tätä omistajastrategiaa seuraa yrityksen strategia, joka yhdessä edeltävän kanssa muotoilee mieleeni monelle tutun palikkalaatikon. Laatikon ollessa tämä meikäläisen vellova, lilluva ja kelluva epämääräinen kokonaisuus ja palikoiden taas kaikki ne erilaiset vaihtoehdot laatikkoon laitettavaksi.

Sitä palikkaleikkiä tässä nyt selkeästi leikkii. Palikoita vain tuntuu tulevan lelukaupasta jatkuvasti lisää ja tässä versiossa ne tuntuvat olevan varustettu terävilläkin kulmilla. Puhumattakaan omista hienomotoriikan taidoista, jotka tuntuvat olevan välillä enemmän kilpikonnan kuin kädellisen nisäkkään tasolla.

Edelleen, mahdollisuudet rampauttaa. Ja kun mahdollisuuksia on liikaa, pitäisi kysyä oikeita kysymyksiä. Kun kysymyksiin saa vastauksia ja keksittyä lisäkysymyksiä, tapahtuu kehitystä. Tästä lähestystään priorisointia, josta päästään päätöksentekoon.

Samalla kevyin mahdollinen aloittaminen usein riittäisi.

Helmasyntinä tunnistan sukupolvelleni tyypillistä ylianalysointia ja “helpon työelämän” vuoksi pyrkimystä välttää epäonnistumisen kokemuksia hinnalla millä hyvänsä. Tai niitä vääriä valintoja. Sellaisia valintoja kohti sitä tässä kai kuitenkin pyrkii menemään, koska myös kuvitelma vain oikeiden valintojen tekemisestä on harhaa.