Kävelin potkut saaneena kohti kotia.

Katsoin Helsingin Hietalahdessa lopputalvella jäisen meren yli laskevaa aurinkoa. Mietin, että eihän tämän nyt näin pitänyt mennä. Hyvä sää ja aurinkokin tuntui kettuilevan taivaalta.

Elettiin kymmenen vuotta takaperin sosiaalisen median orastavaa nousukautta. Aikaa, kun somella ei oikeastaan ollut todellista arvoa yritysten liiketoiminnassa. Se lähinnä näytteli sivuroolia jossa käytiin koulutuksissa, jotta työntekijät voisivat sitten toimia organisaation työntekijälähettiläinä jakamassa kaupallista ilosanomaa.

Kuvittelin päässeeni unelmien työpaikkaan, sosiaalisen median konsultiksi. Tehdä harrastuksesta työtä, mikä olisikaan parempaa.

Mutta, sain siis potkut. Fudut. Näytettiin ovea. Palveluksiani ei enää tarvittu. Adieu!

Tai kaunistellen työsuhteeni purettiin koeajalla. Viimeisen työpäiväni toimet olivat tiedonsiirtoa ja laitteiden luovutusta. Odotusta ennen kello neljän giljotiinia.

Kun jäät ilman kunnollista turvaverkkoa tyhjän päälle, luonnollisesti koet pelkoa tulevaisuudesta. Aavalle ei nähnyt vallitsevan sumun takaa.

Elämä silti tarjoilee meille tietyissä hetkissä sattumalta oikeita kohtaamisia. Vilpittömiä ihmisiä, joita katsoo ylöspäin. Se voi olla senioristatuksen ja elämänkokemuksen antamaa rauhaa, joka ulospäin viestii niitä asioita joita itseltään kaipaa.

“Jos tarvitset suosittelijaa, voit käyttää minua” oli kommentti, jonka tältä vanhemmalta konsultilta sain. Rivien välissä mielsin tämän viestinä siitä, ettei ehkä kaikki koeajan purussa tai allekirjoittaneen sopivuudessa yrityskulttuuriin menneet aivan nappiin.

Tällöin juuri irtisanottuna nuorena miehenä, edeltävillä sanoilla oli painoarvoa ja merkitystä. Ne eivät tulleet ylärekisteristä tai statuksesta, vaan uskon niiden tulleen vilpittömyydestä ja tahdosta auttaa. Hyväntahtoisuudesta.

Hyväntahtoisuus, kun ei maksa mitään.

Se on itseasiassa päinvastoin lähestulkoon ilmaista, jonka palkkioksi usein saa kiitollisuutta. Vähintään sanatonta sellaista.

Tämä on vain bisnestä on se ajatus, jolla nyt tuota kokemustani tyhmentäisin. Silti silloin maailma hetkellisesti romahti. Kannoin potkuista häpeää ja epäonnistumisen kokemusta. Pian se sekoittui pelkoon, joka vaihtui häpeästä vihaan ja vihan kautta hyväksyntään. Ylpeys ja ihmisyyden mukanaan tuoma itsekeskeisyys ovat myös vaikuttimia, joista pitäessään kiinni tekee omasta elämästä vaikeaa. Kun näistä osaa päästää edes vähän irti, voi uusi maailma ja mahdollisuudet lähteä rakentumaan.

Jälkikäteen olen tullut lopputulemaan, jossa päätös työsuhteeni päättämisestä on ollut oikea, tapa vain väärä. Olisipa kohteena ollut sitten kuka tahansa.

Olin kolmas työntekijä, vaiheessa jossa yritys oli vielä alkumatkalla. Tilannetta ei tietenkään helpottanut kaksi yrittäjähenkisesti vahvaa ja helposti näkemystään puolustavaa ihmistä samassa kuplassa. Roolini ja työnkuvani olivat epäselviä, erityisesti odotusten osalta. Vastavuoroisesti nuoruuteni ja uupuvat kilometrit työvuosissa johtivat siihen, etten oikein osannut lunastaa paikkaani tekemällä yrityksen kannalta oikeita tekoja sen menestyksen eteen.

Kokemus, jota en vaihtaisi, mutta en myöskään toivoisi kokevani uudestaan.

Kaikki kuitenkin opettaa jotain.

Ja jos jotain oppeja kokemuksesta jakaisin, ovat ne nämä:

  1. Jos yritykseltä puuttuu työstä selkeä työnkuva , jonka työntekijä voi ymmärtää, sellainen on ehdotonta luoda. Ilman tätä on mahdotonta rakentaa kehityspolkua, taikka työntekijän ymmärtää asetettuja vaatimuksia. Puhumattakaan vastuista.

  2. Esihenkilön ja/tai palkkaavan on keskeistä pitää aloittava työntekijä pulssilla tekemisestään. Työntekijälle pitää antaa (riittävän) haastavia työtehtäviä ja varmistaa hänen saavan niihin tukea ja apua. Myös toistuvat kehityskeskustelut ja pyrkimys tukea työntekijän oppimista on onnistuneen rekrytoinnin kannalta tärkeintä, jolla työntekijän yritykseen sitoutumista voi vahvistaa.

  3. Jos suoriutumisessa on petrattavaa, täytyy tämä kertoa ääneen ja antaa kritiikkiä hellästi, mutta rehellisesti. Kertoa odotuksista ja antaa palautetta missä hommat jäävät vajaaksi. Helppoa se ei ole, mutta jokainen työnantaja tai esihenkilö on siitä vastuussa alaisilleen.

  4. Anna tukea. Vaikka joutuisit irtisanomaan, tue ja pyri vilpittömästi parhaaseen. Vaikka et irtisanoisikaan, mutta näet vallitsevan tilanteen ja tarpeen - anna konkreettista tai henkistä tukea.

Sillä kaikesta edeltävästä painottaen: hyväntahtoisuus ei maksa mitään ja hyvästä seuraa hyvää vielä pitkälle.