Karkasin Kainuuseen.
Lähdin hetkeksi etelästä pakoon Kainuun korpeen, isoäidin kahvipöytään sekä ruokapatojen äärelle ja heittelemään perhoja kosken kuohuista kurkkiviin kiviin. Katson tällä hetkellä kirjaston ikkunasta Pajakkakosken ylävirrassa lainehtivaa vesivirtaa ja kirjoitan tätä.
Viikon vapaan ottaminen keskellä "parhainta" lomakauden jälkeistä aikaa, on ihan paikallaan. Elokuun arki otti kainaloonsa jotenkin epämieluisan tahmeasti ja se on saanut edeltävässäkin viestissä mainitun yksinyrittäjyyden ja intohimosta saatavan tulovirran eepoksen pyörimään taas mielessäni.
Itseänsä vastaan tässä taistelee.
Kuvitelmaa jossa, työtä pitäisi tehdä aina toimistotyöaikaan, mielellään fyysisesti lähellä kotia ja toisaalta eläen päivärytmissä, jonka työn tekemisen välttämättömyys on meille luonut. Ettei "oikeaa" työtä voi tehdä kosken kuohuja katsomalla, lukemalla fiktiota tai heräämällä, kun huvittaa ja tekemällä töitä päivässä juuri sen verran kuin hyvältä tuntuu.
Kuinka usein rakennammekaan itse kultaiset vankilamme, joista vapautumisen esteenä on vain oma mieli. Kuvitelmaa niistä rakenteista jotka ympärillä vallitsevat, odotukset siitä mitä voimme ja emme voi tehdä. Vaikka viime kädessä voimme tehdä aivan mitä vain haluamme, kunhan pyrkimys on muutosta kohti.
Joka ei toki ole helppoa. Se vaatii kurinalaisuutta ja rohkeutta. Uskallusta uida vastavirtaan päämme sisällä kuviteltuja, muiden meille asettamia odotuksia vastaan. Jos kuitenkin on itselleen rehellinen, katsoo totuutta silmiin ja astuu rajojen yli, on jo ottanut pitkän askeleen. Miksi tätä askelta ei ottaisi, jos siihen on mahdollisuus?
