Tällä viikolla puhelimeni on soinut useammin kuin kuukausiin. Ajattelen muiden lomien loppuneen ja nyt arjen paineiden lyöneen päälle. Siis tarpeen saada asiat liikkeelle, syksy käyntiin.
Jäin miettimään näistä puheluista kiirettä. Sitä itselleen joskus keinotekoisesti kasattua aikarakennetta, jossa kokee jonkun kiireelliseksi, vaikka välttämättä kiireelle ei ollutkaan oikeaa perustetta.
Kuinka saattaa itse luoda itselleen kiireen ja piiskata sen synnyttämästä stressistä. Pienestä stressistä voi vielä syntyäkin hyvää, suuremmasta harvemmin näin.
Olenko tärkeä kiireettömänä?
Kun en ole äskettäin itse ollut liiemmässä kiireessä, olen saanut huomata välillä jopa haluavani kiireen tuntua elämääni.
Lounastapaamisessa näen toisen kehonkielestä ja kelloon vilkuilusta, kuinka on kiire seuraavaan. Siinä hetkessä miettii miksi itsellä on vapaammin aikaa, kun toisella ei? Miksi mulla ei ole kiire johonkin? Miksi kukaan ei kaipaa minun läsnäoloani toisaalla juuri nyt?
Ehkäpä vastapuolen elämässä tuo kiireen määrä on sopivasti. Hänen priorisoidessaan muita asioita itselleen tärkeänä - sillä se mikä on hänelle tärkeää, ei välttämättä ole minulle sitä. Kiire kun on suhteellista ja perustuu jokaisen omaan stressinsietokykyyn.
Kiire ja täysi kalenteri saa aikaan vaikutelman tärkeydestä. Kuulumisiin on helpompaa vastata kiireellä kuin sillä, että päivä kerrallaan vähän sitä mitä tuntuu.
Tavallaan kiire ja palavereita täyteen pakattu kalenteri kertoo rivien välistä minun viettävän aikaa muiden kanssa. Tällöin voin kuvitella ulospäin olevani näihin palavereihin kaivattu osallistuja, arvokas jo pelkästään kutsuttuna. Itse tapaamisia kun ei kukaan pääse laadullistamaan ja osoittamaan niiden vaikutusta tai merkitystä.
Tärkeyden tunteen lisäksi kiire koukuttaa. Siinä on samoja addiktion hippusia kuin päihteissä, maanisessa shoppailussa tai muissa päihdyttävissä teoissa. Kiirettä on helppo ruokkia ja antaa sen ottaa valtaansa. Hypätä vesiliukumäkeen ja antaa sen vauhdin päihdyttää kunnolla.
Kiireellä, kun voi välttää kokemasta tätä hetkeä ja siinä vallitsevaa tilaa. Niitä realiteetteja omasta elämästä tai työstään, joihin ei välttämättä ole kohdatessaan tyytyväinen.
Ajanhallintaa vai kaaosta?
Työssä ajankäyttö ja suunnitelmallisuuden johtaminen ovat koetinkiviä. Vaikka ajanhallinnassaan toistuvasti epäonnistuu, sitä silti jatkuvasti yrittää parantaa. Se on askellusta miinakentällä, kun tulevaisuuden minä toimii paljon optimistisemmin kuin minä, joka joutuu elämään aiemmin tehdyissä päätöksissä.
On rakenteellista kiirettä, jossa muut saavat valtaa kalenterista, ajankäytöstä ja aivojen kapasiteetista. Sitten on hetkellistä kiirettä, jota vastaan voi taistella osaoptimoimalla. Tästä esimerkkinä olen nykyisin tehnyt asiakkailleni monologivideoita, jotka toimivat dokumentaationa ja ohjeistuksena. Usein tällä vartin yksinpuhelulla kumpikin osapuoli voittaa vähintään puoli tuntia molempien aikaa, puhumattakaan henkisestä kuormasta jota palaverit synnyttävät.
Liiallinen kiire vie kykyä järkevään päätöksentekoon. Tulipaloja sammutellessa on taustalla piilevä tarve keskittyä toimintaansa huolella. Pohtia mitkä asiat todella ovat tärkeitä tänään, mitkä taas huomisen, viikkojen tai vuosien päässä odottavia. Jos silloinkaan. Harvemmin tämän päivän tulipaloilla on todellista vaikutusta vuoden päähän - se vain kiireessä tuntuu siltä.
Sosiaaliset rakenteet ovat tässä tietenkin ongelmallisia. Työyhteisössä on vaikeaa muuttaa muiden tapoja toimia, vaikka ne olisivatkin kuinka päälaellaan. Nämä ovat myös olosuhteita, joissa jokaisen yksilönä on tervettä pohtia olemistaan suhteessa yrityskulttuuriin ja koko organisaation tapaan suhtautua kiireeseen. Onko lomalla vastaaminen normaalia? Onko odotettua osallistua kaikkiin palavereihin? Saako palavereista kieltäytyä?
Sanoisitko kuitenkin ei?
Greg McKeownia vapaasti suomentaen
Sanomalla ei, voi saavuttaa tehokkuutta, joka usein näkyy tuottona yritykselle. Tapahtuipa tämä suojaamalla ainoastaan yhden yksilön henkistä pääomaa: keskittymiskykyä, ajattelutaitoa ja kykyä luovaan ongelmanratkaisuun.
Stressissä kun päätökset pienenee.
Huomaan tämän palohaavan seuraavan itseäni edelleen, sillä olen edelleen väsynyt viime hetken tulipaloihin, joissa unohdetaan katsoa pienen vaikutusta isoon. Väsynyt rakenteellisesti vallitsevaan välittömän reagoinnin odotukseen. Siihen kulttuuriin, jonka ainoa vaikutus on kortisolin tuotannon kiihdyttäminen, joka puetaan tuottavuuden kasvun kaapuun.
Kun on antanut kalenterinsa tyhjentyä, tulee vastaan omat vihollisensa. Kalenterisi ei todellakaan täyty, jollei sen anna täyttyä. Samalla tyhjään tilaan on tärkeää ja tervettä kehittää tekemistä, jolla paikkaa juoksuhiekkaista paikallaan askellusta.
Viivan alla elämä on helpompaa, kun ei juoksuta itseään jatkuvaan kiireeseen. En toki voi puhua kaikkien suulla, sillä lapsettomana en tiedä miten ruuhkavuodet vaikuttavat tähän yhtälöön. Joka tapauksessa helppoa se ei ole, mutta tässä lienee hyvä muistutus haasteiden olemisesta ratkaisemista varten?
Jatkuvalla pyrkimyksellä päästää irti multitaskaamisesta, häiriöistä ja viettelevästä kiireen tunteesta, siirtyy lähemmäs oikeita asioita. Elämme tällä pallolla kuitenkin vain olemista varten. Sijoitamme itseemme ja omaan elämäämme, jonka vaikutukset näkyvät sosiaaliselle piirillemme hyvinä kuin huonoinakin.
Muistettavana ajatuksena siis vain, että eläpä suotta kiirehdi, koska kiire ei ole.
