Odottamisen vaatima kärsivällisyys ja asioiden selkeytyminen on hemmetin vaikeaa. Se on ollut aina sitä, eikä edes erityisesti nyt. Olen kokenut jatkuvaa tarvetta juosta eteenpäin ja mahdollisimman vauhdilla.

Edeltävän työni jäädessä puhuin eritahtisuudesta, jossa vauhtini sekä kellotaajuus olivat eriävää suhteessa organisaatioon ja omiin odotuksiini. Kumpikaan tahti ei ollut oikeampi tai väärempi. Viivan alle jäi enemmänkin debatti yksilön ja joukon osuvuudesta pitkällä matkalla.

En tiedä mistä tämä kärsimättömyys kumpuaa.

Lehmänhermoisena harvemmin kärsimättömyys ajaa sohvan nurkasta suoriutumaan. Olen hirvittävän tietoinen siitä, ettei itsellä oikeastaan ole ikinä tylsää. On aina helppoa löytää eteensä luettavaa, puuhattavaa tai jotain viihdyttävää - paikallaan tai liikkeessä. Eikä kiireettömänkään tekemisen pariin rauhoittuminen ole tuntunut vaikealta. En siis lue itseäni siihen kastiin jonka on istuessaan vispattava jalkaa koko ajan.

Kärsimättömyyden sisäkehällä pyörii myös uteliaisuus ja innostus. Nämä kaksoset ajavat painamaan kaasua ja liikkumaan eteenpäin. Uteliaisuuden ollessa liekki ja innostuksen bensaa. Edeltävää ajatusta mukaillessa, itse toiminta saa paikkansa moottorina.

Innostuksen ollessa moniulotteista, se voidaan kuitenkin asettaa asteikolle. Keskeisenä vaatimuksena tietenkin innostuksen riittävä määrä. Ja mikä sitten on riittävää? Kaikki tietävät haalean kahvin harvemmin olevan erityisen nautinnollista.

Innostumisen löytäminen tai herättely ei tapahdu aina suoraviivaisesti. Pitäisi uskaltaa antaa joutilaan kiireettömyyden ottaa valtaansa ja luvan kanssa olla tekemättä tehtäviä, joita mieli luterilaisuuttaan eteen työntää.

Tutkimuksellista ja toiminnallista

Luovaa tai rakentavaa työtä tehdessä voidaan kuvitella meidän suorittavan karkeasti kahta eri tehtävää: tutkimuksellista (exploration) ja toiminnallista (execution). Tai toisen analogian kiinnostaessa: David Perellin ajatus kaljamoodista (ideointia) ja kahvimoodista (toimintaa).

Tätä voidaan kuvata simppelisti: jos Elton John kirjoitti Your Songin 20 minuutissa, on tutkimuksellinen ollut kaikki mitä tapahtui ennen kappaleen kirjoittamista.

Tutkimuksellinen nähdään usein doomscrolling -henkisenä ajan heittämisenä hukkaan, koska siinä nimenomaisesti tutkitaan ja parhaimmillaan ilman tavoitteellisia odotuksia.

Eli annetaan omalle uteliaisuudelle valtaa, jotta se voi saada kaverikseen innostuksen.

Se, että antaisi itselleen luvan arvottaa tutkimuksellisesta tekemistä yhtä oikeaksi ja arvokkaaksi kuin toiminnallisen, vaatii se mieleltä jedimäisiä taikatemppuja.

Parhaat ideat ja oikea flow-tila harvemmin syntyy pakottamalla - tai myöhäisiltapäivän kuudennen kahvikupin voimalla. Paljon useammin sen saisi aikaiseksi antamalla itselleen luvan tietoisesti käyttää vaikkapa aamupäivä asioihin, jotka kiinnostaa. Ilman tavoitteita. Ilman omatunnon tuskia siitä mitä aamupäivästä seuraa. Ilman häpeäpaalun kantamista "tuottamattomasta" ajasta.

Tutkimuksellisessa puhutaan kyvystä upota uteliaisuuden madonreikään syventämään ymmärrystään kiinnostavasta asiasta, joka ajaa lähemmäs innostusta. Ja tästä kohti etenemistä, joka taas lähestyy toimintaa.

Viime kädessä asioiden aloittaminen, eli toiminta, onkin vaikeaa.

Voi suunnitella, voi miettiä, voi pohtia monelta kulmalta, mutta kyky aloittaa on kiistattomasti toiminnan voimakkain muoto. Tästä seuraa usein hyvää. Sen hyvän määrittely taas on toinen asia. Eskapismin voimin sitä voi nähdä mielikuvia unelmista, toteutuneista tavoitteista tai jostakin maaliviivasta, jossa aloitettuja asioita on saatu valmiiksi. Saavutettu jotain konkreettista.

Konkretian kanssa on kyse tavoitteista ja toteutuvat tavoitteet taas ovat haastavia.

Meillä on taipumusta asettaa tavoitteet helposti joko:

  1. liian abstrakteiksi (hyvä kunto) - jossa pitäisi ehkä konkreettisemmin ymmärtää vielä hyvän kunnon käsitettä

  2. pyrkiä manifestoimaan omia toiveitamme (laihdu 10 kiloa) - jossa asetamme mittarin tavoitteeksi

Näiden sijaan olisi keskeisempää ihastua toimintaan, joka on tekemistä. Sitä rutiininomaista toistoa, josta tulee tapa. Jos arkitoiston saa rutiiniksi, tarkoittaa se taas kumuloituvaa tekemistä, vieden meitä tavoitteita kohti jatkuvasti.

Jos tavoitteissa asetetaan horisonttiin ylitettävää maaliviivaa, on kysymys siitä saavutetaanko maaliviivaa koskaan? Tällöin luvassa voi olla helposti pettymys siitä ettei viivaa ylitettykään ja vastavuoroisesti, jos ylitetään - miten nopeasti uusi viiva asetetaan ja minne?

Toiminta on useammin jatkuvaa toistoa ja rutiinia, jossa keskeistä on löytää innostus arjessa itse toiminnasta. Tällä taas osoittaa itselleen jatkuvia pieniä onnistumisia ja muodostaa tekemäänsä muutosta näkyväksi.

Emme tee innostuksella kuitenkaan yhtään mitään, jos emme saa sitä toiminnaksi arjessa.